torstai 6. marraskuuta 2014

Ihana, kamala imetys

Nyt se on takana. Imetys.

Imetys lähti tosi hyvin käyntiin heti synnärillä, alkuun toki imuote ei pojalla meinannut oikein luonnistua, mutta rintamaidolla ollaan koko ajan kuitenkin menty. Synnytyssairaalassa poika sai vajaat puoli desiä (?) luovutettua rintamaitoa eräänä yönä, mutta muuten ollaan menty omalla maidolla. Maito oli noussut hieman jo ennen synnytystä ja nousi suht nopeasti jo sairaalassa. Alku meni siis hyvin.

Sitten reilut pari kuukautta synnytyksestä se alkoi muuttua. Monet kerrat tuli itkettyä joulu-helmikuussa, kun pojulla oli pahimmillaan rintaraivarit eikä meinannut rinta millään kelvata. Se riittämättömyyden tunne. Ne ajatukset luovuttamisesta. Ja silti, kyyneleet silmissä jaksoin yrittää. Ja onnistuin. Pikkuhiljaa päästiin siihen, että poika ei enää itkenyt rinnalla ja siitä siihen, että imetys kulki taas hyvin.

Nyt oon niin onnellinen siitä, että jaksoin taistella pikkumiehen kanssa monesti päivässä tästä asiasta. Vaikka ennen pojan syntymää ajattelin, että se on ihan sama, jos imetys ei onnistu, niin sitten mennään korvikkeella eikä se tee kenestäkään yhtään sen huonompaa äitiä. Ja tätä mieltä olen edelleen - muiden kohdalla. Jotenkin sitä tuli kriittisemmäksi itseään kohtaan, kun se imetys lähti hyvin käyntiin, niin sen halusi myös onnistuvan niin pitkälle kuin mahdollista. Nyt on vuosi täynnä ja syntymäpäivästä lähtien ollaan tiputettu imetyskertoja pois. Ja nyt voin sanoa, että enää en imetä, se aika jäi meillä taakse paria päivää vaille pari viikkoa sitten. Poika ei ole tuntunut edes kaipaavan maitoa enää, olihan se jo loppuvaiheessakin sellaista villiä pomppimista ympäriinsä ja välillä hetki keskittynyttä imemistä :)

Ihana, kamala imetys. Toisaalta haikein mielin, mutta toisaalta (ja enemmän) iloisin mielin eteenpäin kohti aikaa, jolloin ei enää ole mitään, mitä myös isi ei voisi tehdä :) <3